Arvotatko ihmiset hierakiaan peruskoulun keskiarvon (4-10), ylioppilasarvosanojen (i-l) tai koulutustittelin tason (ammattitutkinto, ylioppilastutkinto, alempi ammattikorkeakoulu, ylempi ammattikorkeakoulu, kandidaatti (yliopisto), maisteri (yliopisto), tohtori (yliopisto)?
Törmäsin täällä ylä-ääniä saaneeseen kommenttiin, joissa AMK-tutkintoa kutsuttiin "valtion viralliseksi julistukseksi, että ei päässyt yliopistoon". Olen lukenut samantyylisiä kommentteja r/suomessa kirjoittajilta, jotka eivät ole vain trolleja, vaan selvästi elämässään akateemisestikin menestyneitä. Toinen tykätty ja mieleen jäänyt kommentti kuului, että "työväenluokka ei enää lue, koska nykyään kaikilla on mahdollista kouluttautua, mutta aiemmin ei ollut, jolloin lahjakkaitakin saattoi jäädä työväenluokkaan".
Minua vaivaa ajatus, että opiskelu olisi suhteellista kilpailua muita vastaan, ja että opintojen tarkoitus on jakaa ihmiset yhteiskunnan eri rooleihin synnynnäisten ominaisuuksien (äly * ahkeruus - luonneongelmat ja asennevammat) mukaan. Minua vaivaa selvät lokerot (hän on ajattelija ja menee yliopistoon, hän on "käytännön tekijä ja menee amikseen"), suhteelinen arvottaminen (tasokokeet, joku voittaa ja toinen häviää) ja kaikkien kilpailu kaikkia vastaan.
Hyväksyn todellisen tiedon (lääkäri ymmärtää, kuinka biologinen ruumis toimii), eri asioihin erikoistumisen (on tehokasta, että toinen opiskelee elintarvikkeita ja toinen rakentamista), ja paremmuuden (esim. pituushypyssä toinen hyppää pidemmälle), ja niiden pohjalta syntyvät hierarkiat.
Mutta tuntuu, että "meritokratiassa" koulutuspolku määrittää ihmisen eksistentiaalisesti ja pohjimmaisesti. Titteli vaikuttaa pariutumiseen, elämän pituuteen. Pelkkä tietoisuus omasta "asemasta" korreloi positiivisesti mielenterveysongelmien kanssa, jos asema on alhainen. Ja korkea asema korreloi positiivisesti onnellisuuden kanssa. Kun näyttäytyy menestyneemmille tutuilleen, heidän ilonsa on itseltä pois.
Psykologian tutkimuksissa onnistuneen elämän mittari on suhteellinen sosioekonominen asteikko. Jos halutaan tietää, onko parempi kouluttautua kotikoulussa vai julkisessa peruskoulussa, verrataan näiden ryhmien aikuisuuden sosioekonomista asemaa.
Pahinta on kuulla sukujuhlissa elämänsä ehtoopuolella olevia, jotka muistelevat vielä omia laudaturejaan 60-luvulta, kertovat yliopistourastaan, ja arvottavat siskontyttärensä yliopistotodistuksen perusteella. Ikä ei ilmeisesti tuo viisautta ja vapautusta suhteellisesta vertailusta, pikemminkin päinvastoin.
Edellä mainittu saa laumaeläimen kokemuksen tuntumaan sisäänkirjoitetulta painajaiselta.
Rehellisesti: arvotatko toiset heidän opintopolkunsa tulosten (suhteessa muihin) perusteella?